Kerron tässä artikkelissa omista havainnoistani: kuinka helppo arabitaustaisen maahanmuuttajan on löytää seuraa Suomesta. Pohdin myös syitä heitä kohtaan muuttuneeseen suhtautumiseen.
Kun Euroopan pakolaiskriisi alkoi voimistua vuonna 2015, monella ihmisellä oli halu auttaa; turvapaikanhakijat otettiin avosylin vastaan. Vaan ei mennyt kauaa, ja asenne muuttui lähes vastakohdakseen. Osittain varmasti oli kyse samasta ilmiöstä kuin koronapandemian alussa, jolloin ihmiset auttoivat riskiryhmäläisiä käymällä esimerkiksi vanhuksille kaupassa. Oletettavasti suuri rooli oli myös nopean muutoksen aiheuttamilla lieveilmiöillä.
Vuodenvaihteessa 2015-2016 Saksassa tapahtunut joukkoahdistelu muutti varsinkin Saksassa, mutta myös muualla Euroopassa asennetta turvapaikanhakijoita kohtaan. Tuolloin pääasiassa pohjoisafrikkalaisista koostunut yli tuhathenkinen ryhmä ahdisteli, ryösti ja raiskasi naisia Kölnissä. Hyökkäyksiä tapahtui myös muissa kaupungeissa (ja maissa), mutta eniten Kölnissä. Illan jälkeen tehtiin pitkälle toistatuhatta rikosilmoitusta, joista reilu viisisataa koski seksuaalista väkivaltaa.
Tuon illan teot olivat eurooppalaisittain jotain poikkeuksellista. Ne olivat myös valtava karhunpalvelus kaikille turvapaikanhakijoille. Huomattavaa on, että raporttien mukaan suurin osa tekijöistä oli pohjoisafrikkalaisia, pääasiassa marokkolaisia nuoria miehiä. Tämä huolimatta siitä, että vuonna 2015 Saksaan saapuneesta yli miljoonasta turvapaikanhakijasta, marokkolaisia oli vain noin prosentti. Valtaosa saapujista oli syyrialaisia, ja käytännössä he kaikki saivat turvapaikan, koska Syyriassa oli käynnissä erittäin tuhoisa sota. Marokkolaiset taas eivät, koska Marokon katsottiin olevan turvallinen maa.
Kaikki eivät niin ajattele, mutta arabimaissa on jossain määrin vallalla käsitys, että länsimaiset naiset lähtevät helposti miesten mukaan. Se on lähinnä television ansiota. Marokon kulttuuri eroaa silti esimerkiksi syyrialaisesta.
Marokossa ahdistelu kadulla on verrattain paha ongelma myös paikallisille naisille. Virallisesti se kriminalisoitiin vuonna 2018. Usein syyllisenä ahdisteluun pidetään uhria itseään. Tätä ajattelua kuvaa esimerkiksi se, että lain mukaan tuomion lapsen raiskaamisesta saattoi välttää vuoteen 2014 asti menemällä naimisiin uhrin kanssa. Uhrin ajateltiin aiheuttavan häpeää perheelleen, eikä hän olisi enää kelvannut avioon muiden miesten kanssa. Raiskaajan velvollisuus oli siis ”pelastaa” uhri.
Lakimuutokset kuulostavat olevan pahasti myöhässä (ja ne ovat), mutta kannattaa muistaa, että Suomessakin aviovaimon raiskaus säädettiin rikokseksi vasta vuonna 1994. Siihen asti nainen oli lain mukaan miehen omaisuutta seksuaalisessa mielessä.
On vaikea arvioida, oliko näillä tapahtumilla suuri merkitys siihen, miten arabimaista saapuneet miehet koetaan Suomessa. Itse muistan kuulleeni, että pakolaiskriisin alussa syntyi jonkin verran suhteita turvapaikanhakijoiden ja vapaaehtoistyöntekijöiden välillä – mikä ei järjestöjen mukaan ole suotavaa. Myöhemmin kun olen ollut yhteydessä turvapaikan saaneisiin, en muista kenenkään maininneen seurustelevansa suomalaisen naisen (tai miehen) kanssa.
Toisinaan suhteet syntyvät samanmaalaisten kanssa, esimerkiksi jos irakilainen nainen kohtaa irakilaisen miehen. Tätä rajoittaa se, että Suomeen on tullut niukanlaisesti naimattomia naisia arabimaista.
Eniten olen kuullut suhteita syntyvän muista maista saapuneiden maahanmuuttajien kanssa. Syynä saattaa olla jaettu kokemus ulkopuolisuudesta. Ilmeisesti kokemus on jossain määrin jaettu, vaikka toinen olisi Lähi-idästä ja toinen vaikkapa Kaakkois-Aasiasta – ulkopuolisuuden merkitykseen viittaa sekin, että olen kuullut jopa suhteista romanien ja maahanmuuttajien välillä. Eritaustaisten maahanmuuttajien päätymistä yhteen lisäävät yhteiset kotoutumiskurssit ja muut koulutukset ja toiminnat. Myöhemmin kohtaamisia voi tapahtua esimerkiksi netissä.
Uskon, että suhtautumisessa kantasuomalaisten kanssa seurusteluun on mahdollista erottaa toisistaan ainakin kolme ryhmää. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat ne, ketkä vakavissaan etsivät seuraa myös suomalaisista, ja tuskin omaavat kovin vääristyneitä käsityksiä länsimaisista ihmisistä. On monia, jotka ovat kotimaassaan kokeneet itsensä ulkopuoliseksi vähemmän perinteisten ajatuksiensa takia. He saattavat olla vapaamielisiä tapamuslimeja, kristittyjä, agnostikkoja tai ateisteja. Tässä ryhmässä toisen taustalla ei ole ratkaisevaa merkitystä. Toinen ryhmä taas ovat ne, jotka olisivat valmiita ainakin ”seikkailuun” länsimaalaisten kanssa, mutta ajattelevat, että periaatteessa puolison täytyisi edustaa samaa uskontoa. Kolmas ryhmä puolestaan koostuu hartaammin perinteisiin arvoihin ja uskontoon suhtautuvista, ja he kokevat vääräksi edellisten ryhmien poikkeamiset niistä.
Niiden tarinoiden perusteella joita olen kuullut, suomalaisten lähestyminen ei ole ainakaan arabitaustaisille mikään helppo juttu. Nämä ovat tietenkin vain yksittäisiä kertomuksia, mutta nettitreffailussa olen kuullut suomalaisten naisten mahdollisesti ensin osoittavan kiinnostusta, mutta kuullessaan miehen olevan Lähi-idästä, keskustelun usein päättyvän siihen.